Edward Heath

Edward Heath
Edward Heath vuonna 1987.
Edward Heath vuonna 1987.
Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri
19. kesäkuuta 1970 – 4. maaliskuuta 1974
Monarkki Elisabet II
Edeltäjä Harold Wilson
Seuraaja Harold Wilson
Henkilötiedot
Syntynyt9. heinäkuuta 1916
Broadstairs, Kent, Englanti
Kuollut17. heinäkuuta 2005 (89 vuotta)
Salisbury, Wiltshire, Englanti
Ammatti journalisti, virkamies
ArvonimiSir
Tiedot
Puolue konservatiivi
Uskonto anglikaani
[ Muokkaa Wikidatassa ] Näytä Wikidatasta tulevat arvot
Infobox OK

Edward Richard George ”Ted” Heath (9. heinäkuuta 1916 – 17. heinäkuuta 2005) oli Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri vuosina 1970–1974 ja konservatiivipuolueen johtaja vuosina 1965–1975.[1]

Varhaiset vaiheet

Heath oli syntyisin keskiluokkaisesta perheestä. Yliopiston hän kävi Oxfordin Balliol Collegessa. Hän matkusteli nuorena laajalti Euroopassa ja todisti natsien Nürnbergin puoluekokousta 1937. Hänestä tuli tiukka fasismin vastustaja ja hän kannatti opiskelijana Espanjan tasavaltalaisia Francon kansallisia vastaan.

Heath palveli toisessa maailmansodassa Kuninkaallisessa tykistössä ilmatorjuntajoukoissa ja kenttätykistössä ja yleni everstiluutnantiksi. Sodan jälkeen hän liittyi konservatiivipuolueen uudistussiipeen ja hänet valittiin parlamenttiin 1950.[2] Helmikuussa 1951 hänestä tuli konservatiivien puoluekuria valvova whip ja 1955 hallituksen Chief Whip. Vuonna 1956 hän suositteli raportissaan Suezin kriisin vuoksi eronneen Anthony Edenin seuraajaksi Harold Macmillania. Vuonna 1959 Macmillan nimitti hänet työvoimaministeriksi parlamenttivaalien jälkeen.

Heath oli ajattelultaan Eurooppa-keskeinen. Hän uskoi Euroopan poliittiseen yhdentymiseen taloudellisen yhdentymisen lisäksi. Hän oli neuvottelijana ensimmäisissä epäonnistuneissa neuvotteluissa Euroopan yhteisön jäsenyydestä. Vuonna 1964 konservatiivien hävittyä vaalit puolueelle alettiin etsiä uutta johtajaa ja vuonna 1965 Edward Heath valittiin yllättäen konservatiivisen puolueen johtajaksi. Hän säilytti asemansa konservatiivien hävittyä myös vuoden 1966 parlamenttivaaleissa. Hänen puolueensa menestys vuoden 1970 vaaleissa yllätti asiantuntijat. Tämä nähtiin hänen henkilökohtaisena voittona.

Pääministerinä

Heath keskittyi verojärjestelmän ja työmarkkinalainsäädännön kehittämiseen. Heathin merkittävimpänä saavutuksenaan pidetään Britannian liittämistä EEC:hen.[3] Vuonna 1971 valmisteltiin liittymissopimus. Britannian jäsenyyden päätettiin alkavan 1. tammikuuta 1973.

Heathin kaudella sattuivat myös Pohjois-Irlannin verisimmät tapahtumat. Verisunnuntaina 30. tammikuuta 1972 brittiläiset laskuvarjojoukot ampuivat kymmeniä marssijoita Londonderryssä.[4] Hän salli Pohjois-Irlannin ministeri William Whitelawin neuvotella epävirallisesti Provisional IRA:n Seán Mac Stiofáinin kanssa Lontoossa, mutta sopimusta ei saatu aikaan. Heathia vastaan tehtiin pommi-isku joulukuussa 1974 ja marraskuussa 1975.[5]

Heathin hallitus tunnusti myös virallisesti Kiinan kansantasavallan 1972 ja Heath vieraili tapaamassa Mao Zedongia 1974 ja 1975. Hän piti myös yllä läheisiä välejä Yhdysvaltain presidenttiin Richard Nixoniin.

Ison-Britannian talous kasvoi vuosina 1972–1974. Työttömyys aleni 4–2,3 prosenttiin. Kansainvälinen öljykriisi vuonna 1974 huononsi kuitenkin talouden kehitystä. Energiakriisin vuoksi osa teollisuudesta teki vain kolmipäiväistä työviikkoa. Hiilikaivostyöläisten ryhtyessä lakkoon 5. helmikuuta 1974 Heath määräsi uudet parlamenttivaalit. Konservatiivipuolue sai kolme paikkaa enemmän kuin Työväenpuolue, mutta Ulsterin unionistit kieltäytyivät tukemasta heitä, eivätkä koalitioneuvottelut Työväenpuolueen kanssa onnistuneet. 4. maaliskuuta 1974 hän erosi ja Harold Wilson muodosti Työväenpuolueen vähemmistöhallituksen.

Heathin aikana konservatiivit olivat hävinneet kolmet vaalit neljästä ja konservatiivien puoluejohtajaksi tuli 1975 opetusministeri Margaret Thatcher. Heath oli katkera syrjäyttämisestään, eikä ikinä hyväksynyt Thatcherin politiikkaa eikä liittynyt enää hänen hallitukseensa.[3]

Muuta

Heath jäi pois parlamentista vuonna 2001, jolloin hän sai Sukkanauharitarikunnan jäsenyyden. Heath oli myös taitava muusikko. Hän johti Lontoon sinfoniaorkesteria ja Royal Liverpool Philharmonic Orchestraa.[5] Hän purjehti kilpaa ja oli Britannian joukkueen kapteenina vuoden 1971 Admiral's Cupissa.[3]

Heath ei ikinä mennyt naimisiin. Myöhemmin elämäkerroissa on pohdittu, oliko Heath ehkä homoseksuaali, mitä tukevia todisteita ei ole. Hänen piti mennä aikoinaan naimisiin lapsuudenystävänsä Kay Ravenin kanssa,[6] joka kuitenkin nai 1950 lomalla tapaamansa ilmavoimien upseerin. Heath piti hänen kuvaansa esillä vielä vuosia tämän jälkeen.[7]

Heath jätti kuollessaan yli viisi miljoonaa puntaa nimeään kantavalle hyväntekeväisyyttä harjoittavalle säätiölle.[8]

Lähteet

  1. The official site of the Prime Minister’s Office (Arkistoitu – Internet Archive) Viitattu 20.9.2009 (englanniksi)
  2. Huovinen, Pentti ja Siikala, Kalervo (toim.): Maailmanpolitiikan kasvot, s. 75. Helsinki: Weilin & Göös, 1963.
  3. a b c Boyd, Francis & Shrapnel, Norman: Sir Edward Heath (muistokirjoitus) The Guardian. 18.7.2005. (englanniksi)
  4. Hoge, Warren: Europe: Northern Ireland: Ex-Premier Blames Army The New York Times. 15.1.2003. (englanniksi)
  5. a b Whitney, Craig R.: Edward Heath, Former British Leader and Advocate of European Unity, Dies at 89 The New York Times. 18.7.2005. (englanniksi)
  6. Roberts, Bob: Hamps-ted Heath The Mirror. 25.4.2007. (englanniksi)
  7. Cockerell, Michael: Ted Heath and me The Guardian. 19.7.2005. (englanniksi)
  8. Former PM Heath left £5m in will BBC News. 20.1.2006. (englanniksi)

Aiheesta muualla

  • PM who took Britain into Europe Guardian


  • n
  • k
  • m
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu
  • Luokka
  • Commons
  • n
  • k
  • m
Konservatiivipuolue
Puoluejohto
Ylähuone
(1828–1922)
Alahuone
(1834–1922)
Puheenjohtajat
Puhemiehet
Organisaatio
  • Skotlannin konservatiivipuolue
  • Walesin konservatiivipuolue
Historia
1950–1975

1950 Richard Coudenhove-Kalergi · 1951 Hendrik Brugmans · 1952 Alcide De Gasperi · 1953 Jean Monnet · 1954 Konrad Adenauer · 1956 Winston Churchill · 1957 Paul-Henri Spaak · 1958 Robert Schuman · 1959 George Marshall · 1960 Joseph Bech · 1961 Walter Hallstein · 1963 Edward Heath · 1964 Antonio Segni · 1966 Jens Otto Krag · 1967 Joseph Luns · 1969 Euroopan komissio · 1970 François Seydoux de Clausonne · 1972 Roy Jenkins · 1973 Salvador de Madariaga

1976–2000

1976 Leo Tindemans · 1977 Walter Scheel · 1978 Konstantínos Karamanlís · 1979 Emilio Colombo · 1981 Simone Veil · 1982 kuningas Juan Carlos I · 1984 Karl Carstens · 1986 Luxemburgin kansa · 1987 Henry Kissinger · 1988 François Mitterrand, Helmut Kohl · 1989 Veli Roger (Taizé-yhteisö) · 1990 Gyula Horn · 1991 Václav Havel · 1992 Jacques Delors · 1993 Felipe González · 1994 Gro Harlem Brundtland · 1995 Franz Vranitzky · 1996 kuningatar Beatrix · 1997 Roman Herzog · 1998 Bronisław Geremek · 1999 Tony Blair · 2000 Bill Clinton

2001–

2001 György Konrád · 2002 Euro-valuutta · 2003 Valéry Giscard d’Estaing · 2004 Pat Cox, paavi Johannes Paavali II (erikoispalkinto) · 2005 Carlo Azeglio Ciampi · 2006 Jean-Claude Juncker · 2007 Javier Solana · 2008 Angela Merkel · 2009 Andrea Riccardi · 2010 Donald Tusk · 2011 Jean-Claude Trichet · 2012 Wolfgang Schäuble · 2013 Dalia Grybauskaitė · 2014 Herman Van Rompuy · 2015 Martin Schulz · 2016 paavi Franciscus · 2017 Timothy Garton Ash · 2018 Emmanuel Macron · 2019 António Guterres · 2020 Klaus Johannis · 2022 Svjatlana Tsih’anouskaja, Maryja Kalesnikava, Veronika Tsapkala

Auktoriteettitunnisteet Muokkaa Wikidatassa
Kansainväliset
  • FAST
  • ISNI
  • VIAF
  • WorldCat
Kansalliset
  • Norja
  • Espanja
  • Ranska
  • BnF data
  • Katalonia
  • Saksa
  • Israel
  • Yhdysvallat
  • Japani
  • Tšekki
  • Australia
  • Alankomaat
    • 2
  • Puola
Tieteilijät
  • CiNii
Taiteenala
  • MusicBrainz
Henkilöt
  • Deutsche Biographie
  • Trove
  • UK Parliament
  • Yle
Muut
  • Europeana
  • SNAC
  • IdRef